Suomalainen haltiaperinne

Muinaisen haltiaperinteen sisältöön lukeutuu monia haltiaolentoja; niitä palvottiin, lyylittiin ja hyviteltiin. Haltioille uhrattiin; ne saivat ensimmäiset maitotipat poikineelta lehmältä, osan riistasaaliista ja niille jätettiin antimia erityisille paikoille. Metsän haltiaa Tapiota lyylittiin uhraamalla ennen metsästysretkeä jättämällä antimia esimerkiksi Tapion pöydäksi kutsutun puun päälle (Tapion pöytäpuu oli muista puista erottuva puu, jonka latvus oli kasvanut tasaiseksi ja muistutti pöytää) ja samalla pyydettiin metsästysonnea. Jos Tapio näyttäytyi ennen metsästystä hyväntuulisena ukkona, oli pyyntionni taattu ja Tapio oli hyväksynyt antimet. Jos taas Tapion hahmo oli vihainen, ei saaliiksi saatu mitään. Toisaalta, jotkut kertovat Tapion emännän Mielikin, näyttäytyneen ennen metsästystä hyvin kauniina naisena - tällöin tuli saalista. Metsän haltioita ei auttanut unohtaa, kun saalista sai; niille tuli antaa jokaisesta saaliista uhrilahja, jotta metsästysonni säilyisi.

Jokaisella luonnossa olevalla on haltiansa; puilla, kasveilla, linnuilla, eläimillä, hyönteisillä ja kivilläkin. Metsän eläimillä sanotaan olevan jokaisella oma emuunsa, jonka luokse eläimen sielu palaa kuolemansa jälkeen. Kerrotaan peikoista, menninkäisistä, maahisista, tontuista, jättiläisistä - metsässä ja luonnossa asuu ja elää monenlaisia olentoja. Erityisesti maahisten kanssa kannatti olla hyvissä väleissä; jos sattui rakentamaan talon tai eläinsuojan maahisten asutuksen päälle, tuli ongelmia! Maahisten kanssa täytyi muutenkin olla tarkkana; ne saattoivat tehdä lapsesta vaihdokkaan eli vaihtaa oman lapsensa ihmislapsen tilalle (tällä selitettiin muinoin mm lapsen kehitysvammaa, maahinen oli käynyt vaihtamassa oman lapsensa vastasyntyneen ihmislapsen tilalle) eikä maahisten asumuksille joutuessaan saanut syödä eikä juoda mitään, muutoin ei löytäisi takaisin kotiin vaan jäisi maahisten vieraaksi ikuisiksi ajoiksi. Valkoiset hirvet, peurat, porot ja muut poikkeavan väriset sorkkaeläimet ovat joidenkin uskomusten mukaan maahisten karjaa eikä niitä saanut surmata. Maahisiakin lyylittiin, niille saatettiin kaataa maitoa tai olutta maahan. Näin niitä voitiin lepytellä, mikäli oli onnistunut maahisen suututtamaan.

Kotilieden haltiaa (ns tulen haltiaa, kodinhaltiaa) kohdeltiin hyvin; kotiliesi, tulisija, takka tai muu toimi haltian asuinsijana; siksi tulisijaan ei saanut sylkeä eikä tulta tehtäessä saanut kirota - tämä saattoi suututtaa haltian niin pahanpäiväisesti, että tämä sytytti talon palamaan. Kodinhaltiaa tuli muutenkin kohdella kunnioittavasti. Kirjassa Suomalaiset Kodinhaltiat Martti Haavio kirjoittaa useista esimerkkitarinoista, joissa kodinhaltiat jopa keskustelevat keskenään niin, että ne miettivät mikä olisi paras tapa rankaista isäntäväkeä huonosta käytöksestä haltiaa kohtaan. Haltiat keksivätkin kaikenlaisia tepposia; ne saivat tavarat katoamaan, lehmät umpeen, hevosen ontumaan, isäntäväen sairastumaan... Suunniltaan kiukustuneen haltian kanssa ei ollut leikkimistä. Haltian lyylimistä tapahtui monissa taloissa ja perheissä ja se oli osa elämää. Haltia saattoi olla sukupuoleltaan nainen tai mies, joskus lapsikin. Tarinat kertovat, että naispuolinen haltia oli pahapäisempi ja äkkipikaisempi kuin mies eikä monikaan huolinut taloonsa naishaltiaa. Tämä selittyy mahdollisesti sillä, että naisen luonto on monesti muutenkin tempperamenttisempi kuin miehellä.

Itseäni on suuresti kiehtonut Suomen metsien kiistaton kuningas/kuningatar: kontio, mesikämmen. Kun saaliiksi saatiin kontio, sen kallo ripustettiin valittuun honkaan ja hongan alle luut koottiin siten, että luuranko oli kokonainen. Näin metsien kuninkaan henki pääsi takaisin universumiin eikä jäänyt kuljeksimaan elävien maailmaan. Tarinat kertovat, että mikäli kontiota ei näin kohdeltu ja kunnioitettu kuolemansa jälkeen, se nousi kaatajansa karjaa kaatamaan tai kummittelemaan. Kontiota ei myöskään saanut surmata sen nukkuessa, vaan se tuli herättää talviuniltaan.

Vainajat haltioina, kodinhaltiat

Vanhan kansauskon tarinoiden mukaan siitä henkilöstä tulee talon haltia kuoltuaan, joka ensimmäisenä tekee tulet uuteen tulisijaan. Tarinat sivuavat toisinaan myös, että talon rakentajasta tulisi kyseisen talon haltia kun hän siirtyy elävien maailmasta manan majoille. Joskus saattaa käydä myös niin, että talossa aikanaan asunut ja siihen kovasti tykästynyt vainaja voi jäädä pitämään huolta vanhasta kodistaan vielä rajan takaakin. Tällaiset haltiavainajat jatkavat siten jossainmäärin omaa sielukiertoaan jäämällä ikäänkuin elävien maailman rajalle kuolemansa jälkeenkin.

"Haltia saattaa olla samannäköinen, sukupuoleltaan sama, iältään, luonteeltaan ja vaatetukseltaan samanlainen kuin ensimmäinen tulensytyttäjä" kirjoittaa Martti Haavio kirjassaan Suomalaiset kodinhaltiat.

Olen kuullut sellaisiakin tarinoita nykypäivänä, että taloon tai asuntoon syntyy haltia, kun koti siunataan. Sillä ei ole merkitystä, onko kyseessä uusi asuinrakennus vai vanha. 

Vanhoissa taloissa on jo usein valmiina oma, vanha haltiansa. Ihmiset, jotka ovat muuttaneet vanhoihin taloihin ja alkaneet tehdä remonttia, ovat usein kertoneet, kuinka remontin alettua on alkanut vastoinkäymiset. Remontti ei edisty, työkaluja hajoaa tai katoaa, laitteet alkavat temppuilla tai remontoija sairastuu. Tällaisiin tapahtumiin on yleisin syy haltian tuohtuminen. Monesti on niin, että mitä vanhempi talo, sitä vanhempi haltia.

Haltia voi tuohtua monestakin syystä. Yleisin syy on se, että haltiaa ei ole muistettu tai kodissa on eletty rellestäen. On myös muita syitä, kuten se, että haltialta ei ole pyydetty suojausta eikä hänelle ole jätetty antimia. Entisaikaan, kun haltiat olivat vielä osa normaalia elämää, heitä lyylittiin antamalla antimia ja heitä muistettiin. Näin haltiayhteyttä pidettiin yllä, haltia oli tyytyväinen ja talonväki sai osakseen kotiinsa suojauksen. Muistan erään tapauksen, jossa henkilö kertoi minulle varmasti unohtaneensa hellan levyn päälle. Hän oli asiasta aivan varma. Kun hän oli kaukana kotoa, hän pyysi jotakuta käydä sammuttamassa lieden. Yllätys oli valtaisa, kun liesi olikin pois päältä. Tämä henkilö jatkoi kertomustaan ja sanoi, että kodinhaltia sen lieden oli sammuttanut. Toinen tapaus liittyi saunaan. Saunan hormissa oli reikä, josta tuli häkää ja kipinöitä saunatiloihin. Kukaan ei ollut huomannut sitä. Saunan omistajalle tuli pakottava tarve mennä vielä ennen nukkumaanmenoa tarkistamaan saunan pesää ja kun hän pääsi saunan ovista sisälle, hän haistoi savun ja kiukaan takana oli syttymässä tulipalo. Saunanhaltia ilmoitti näin omistajalle, että tulipalolta vältyttiin.

Vastaavia kertomuksia olen kuullut lukuisia. Tämä on vain vahvistanut sitä seikkaa, että mitä paremmin ihmiset huolehtivat kotiensa, tonttiensa tai saunojensa haltioista, ne pitävät huolta rakennuksista.

Paikkojen, - ja puiden haltiat

"Kun metsän vaeltaja illan tullen asettuu yölevolleen, hän sytyttää nuotion, jonka lämmössä hän nukkuu koleallakin säällä terveyttään menettämättä. Mutta kun tuo alkuelementti leimahtaa liekkiin, on samalla tapahtunut jotakin ratkaisevaa: barbaarinen korpi on siirtynyt kulttuurin piiriin. Nuotion sija on saanut haltian" kirjoittaa Martti Haavio kirjassaan Suomalaiset kodinhaltiat.

Usein tulen sytyttäminen yhdistetään näissä tarinoissa haltiaan; oli kyseessä sitten paikka metsässä tai rakennus. Kansanuskon tarinoissa kerrotaan myös, kuinka metsässä leiriytyjä saattaa herätä keskellä yötä huutoon, jos tuli on karkaamassa; paikan haltia herättää metsämiehen, tai naisen, jotta valkea ei leviä maastoon. Tarinoita on sellaisiakin, joissa metsässä paikan haltia on herättänyt kiukkuisena leiriytyjän, jos hän sattuu pitämään leiriään haltioiden ja luonnonhenkien polulla. 

Luonnossa on erityisiä paikkoja, joissa asuu haltioita. Tällaisia paikkoja ovat esimerkiksi "voimapaikat"; seidat, hiiden kirnut, saivojärvet tai suuret ja jyrkät kalliot. Paikkahaltioista on vain hyvin vähän tietoa. Tämä saattaa johtua siitä, että pyhät paikat ovat olleet vain tietyn suvun, yhteisön tai kylän tiedossa ja se tekee paikoista hyvin henkilökohtaisia. Pyhiin paikkoihin lukeutuu niinikään myös pitämys, - ja uhripuut, joita kutsun haltiapuiksi. Haltipuu erottuu maastosta ensinäkemältä siten, että kyseessä on muuta puustoa selvästi suurempi tai erikoisen muotoinen puu. Näiden puiden ympärysmitta voi olla jopa toista metriä. Ne ovat vanhoja puita, joissa on erityistä mystistä voimaa; väkeä. 

Kävin aikoinaan Muoniossa sijaitsevalla seidalla (Kirkkopahta),  joka on ihan yleisesti nähtävyys ja siten kaikkien ihmisten nähtävissä ja koettavissa. Tuo paikka oli jotain niin pyhää, että toivon jokaisen siellä kävijän kunnioittavan paikan haltioita.

Kansanuskon mukaan jokaisella pyhällä paikalla on oma haltiansa. Luonnossa kulkiessa kannattaa kiinnittää huomiota maastosta erottuviin suuriin siirtolohkareisiin, jyrkkiin kallionseinämiin, vanhoihin uhripaikkoihin, kalmistoihin sekä järvellä ja merellä mahdollisesti saariin. Tarinoissa kerrotaan, että järvillä, kallioilla ja soilla on omat haltiansa. Yleisimmin tunnettuja näistä ovat varmasti veden, - ja metsänhaltiat, joita toisinaan kutsutaan myös näkeiksi.

Muinoin ihmiset osasivat kunnioittaa haltioita; järvelle mennessään varmasti jokaisella oli mielessään kunniallisia ja myötämielisiä ajatuksia tulevasta kalasaaliista, samalla pyytäen vedenhaltialta kalaonnea. Ensimmäiset saaliit annettiin vedenhaltioille, jotta jatkossakin tulisi kalaa. Metsästäjät riistametsälle lähtiessään pyysivät metsästysonnea ja saalista metsänhaltioilta. Niinikään myös tällöin ensimmäisestä saaliista annettiin osansa metsänhaltioille.

Pyhät paikat ja uhripuut olivat usein vain suljetun yhteisön käytössä, jolloin vain yhteisön jäsen sai käydä jättämässä antimia tai pyytämässä riista, - tai kalaonnea.

Paikkahaltioiden kunnioittamisessa on kyse siitä, että kun me otamme luonnosta jotakin, niin annamme myös takaisin. Kyse on ensisijaisesti tasapainon säilyttämisestä, jonka ihminen on tänä päivänä sotkenut aivan täysin - ottamalla luonnosta antamatta mitään takaisin. Monesti ajatellaan tai luullaan, että voidaan vain ottaa. Jos tätä ajatusta käytetään siten, että esimerkiksi vain otamme jääkaapista ruokaa, tuomatta sinne ikinä mitään tilalle, se tyhjenee. Samalla tavalla vesi voi loppua kaivosta, kun vettä vain otetaan ja otetaan. Samalla tavalla loppuu kaikki, jos mitään ei koskaan anneta takaisin.

Kyse on tasapainosta, jota ilman energia loppuu ennemmin tai myöhemmin. Haltiat suivaantuvat, jonka seurauksena saattaa se oma salainen mieluisa sienipaikka yhtäkkiä vain kadota, marjasatoa ei tulekaan tai kalat ovat kadonneet järvistä - mikä sitten eteen?

Pienikin kiitos sienipaikasta tai mustikkapaikasta voi riittää ja sen lisäksi paikkaan on syytä jättää jotain eikä viedä kaikkea. Ihmisellä on tapana rohmuta itselleen aivan kaikki. 

Toivon, että löysit tekstistäni jotain, mikä liikautti sinua sisältä. Ja seuraavan kerran, jos tai kun menet metsään vaikkapa sieniä tahi marjoja poimimaan, muistat kiittää saaliistasi ja jättää paikalle jotain - jos sinulla sattuu olemaan taskussasi jotain mitä jättää metsään. 

Ethän kuitenkaan koskaan jätä luontoon mitään, mikä ei maadu tai on ympäristölle haitallista.

Kirjasuosituksia;

Suomalaiset Kodinhaltiat, Martti Haavio

Karjalan Räyhähenget, Pasi Klemettinen

Katkera Manalan Kannu, Heikki Lehikoinen

Suomalainen Kansanusko, samaaneista saunatonttuihin, Risto Pulkkinen